Purple Night – A Tribute to Richie Blackmore review at PSOF.fi website.
Review Written by Kari Huhta
Wednesday, 23 September 2015 16:56 –

Original source for this review.
http://www.psof.fi/site/index.php?option=com_content&view=article&id=713:purple-night&catid=81:tapahtumat&Itemid=41

Article written in Finnish.

PURPLE NIGHT, 29.5.2015, A TRIBUTE TO RITCHIE BLACKMORE, TAVASTIA, HELSINKI
(OSA 2/2)

Ritchie Blackmorelle omistettu Purple Night oli käynnistetty Violet
Moonin ja mahtavaan menoon yltäneen Rock Roosterin voimin.

Noin puolen tunnin mittaisen soittotauon aikana suoritettiin arvonta. Tavastian aulassa oli ollut laatikko, johon kuka tahansa paikalla ollut sai pudottaa arpalippunsa, jossa pyydettiin vastausta muutamaan kysymykseen. Vastaamista helpotti se, että musiikkiaiheisiin kysymyksiin “ei ollut vääriä vastauksia”. Riitta Myllymäki spiikkasi arvonnan, jossa onnetar oli päättänyt suosia “alan miehiä”, sillä ensimmäisen voittoarvan oli jättänyt Tapio Minkkinen ja pääpalkinnon voitti Jari Tiura! Heidän välissään voiton sai etunimiltä mainittu nuoripari.

Kellon näyttäessä lukemaan 23.20 asteli Pietarsaaren seudulta tuleva HBF-Group lavalle kokoonpanolla: Henric Blomqvist – kitara, Jonas Kuhlberg – basso, Sven Wannäs – kosketinsoittimet, Janne Manninen  Mika Paananen – rummut. Myös heidän vahvistuksenaan oli Mauri Savolainen, joka oli soittanut jo Rock Roosterin kanssa.

HBF-GROUP & DOOGIE WHITE (pääasiallisena solistina)

1. STARGAZER
2. SPOTLIGHT KID
3. LOVE CONQUERS ALL
4. WRING THAT NECK
5. DEAD OR ALIVE
6. GYPSY´S KISS
7. MAYBE NEXT TIME
8. WHY DIDN´T ROSEMARY
9. BLIND
10. PERFECT STRANGERS
11. DEMON´S EYE
12. WOLF TO THE MOON
13. BLACK MASQUERADE
14. CARRY ON JON
15. CAN´T LET YOU GO
16. A LIGHT IN THE BLACK
17. CATCH THE RAINBOW
18. KILL THE KING
19. HALL OF THE MOUNTAIN KING
————
20. HEAVEN AND HELL
21. SMOKE ON THE WATER

Laulajat vaihtuivat pitkin settiä ja ensimmäisenä astui kehään Jari Tiura. Aloituskappaleeksi oli valittu Rainbown mahtipontisin kappale Stargazer, joten setti käynnistyi asiallisen raskaissa merkeissä.

Stargazerin jälkeen Blomqvistin kitara käynnisti toisen Rainbow-helmen Spotlight Kid, jonka kitarakuvioihin Mauri Savolainen yhtyi Blomqvistin vetämän intron jälkeen. Kitaristit vetivät hienosti yhteissoittona Spotlight Kidin loppupuolella olevan tiluttelun, joka vedettiin varmuuden vuoksi kahteen kertaan! Minulle jäi epäselväksi, tapahtuiko soitossa jokin virhe tai muu haaveri, mutta soitto keskeytettiin hetkeksi. Uuden yrityksen merkeissä Spotlight Kid täydennettiin siksi helmeksi, jollaisena sen tunnemme. Keskeytyksestä huolimatta hienoa kuultavaa!

Vuorossa oli tutulta kuulostava balladi, jota en kuitenkaan
tunnistanut keikan aikana, mutta uskoin sen olleen Joe Lynn Turnerin ajalta. Myöhemmin sain informaatiota, että kyseessä oli Purplen Slaves And Masters-lp:n Love Conquers All.

Tiura poistui lavalta, kun bändi siirtyi Purplen 60-luvun tuotantoon
instrumentaalilla Wring That Neck. Se oli tervetullut yllättävämpi
veto, kuten edellinenkin kappale. Instrumentaali ei svengannut niin
hyvin kuin odotin, mutta eipä hätää, sillä se sai monet lavan
edustalla olevat tanssimaan.

Uudeksi solistiksi asteli Kimmo Blom, joka valisti ihmisiä
ilmoituksella: “Seuraava sisältää sanallisen opetuksen, että älkää
niitä huumeita vetäkö.” Sitten jysähti kunnolla, koska käyntiin lähti
Dead Or Alive, joka oli hyvä valinta Purplen 80-luvun albumilta House Of The Blue Light. Bändi soitti iskevästi ja vetävästi, joten kyllä kelpasi katsella ja kuunnella. Spotligt Kid oli päässyt lähes samaan vaikutukseen, mutta Dead Or Alive on vähemmän soitettu, joten kyllä se veti pidemmän korren. Tosi hyvä veto bändiltä!

Blom jatkoi (ilmeisesti yleisön ikärakenteen inspiroimana) ironisesti,
että “moni teistä on saanut tänään valkolakin, valmistunut
ammattikoulusta, saanut päästötodistuksen”, josta syystä Blom intoutui laulattamaan yleisöllä pätkän Suvivirttä. Se ei tainnut lähteä
isommalla voimalla, mutta kyllä osa porukasta lauloi uhmakkaasti “Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…” Jos ei muusta syystä, niin
viestinä niille, jotka paheksuvat sen laulamista kouluissa.

Valitettavasti en pysty sanomaan, kuinka monessa kappaleessa Mauri Savolainen soitti HBF-Groupin kanssa, mutta tässä vaiheessa lavalle käveli Rock Roosterin kitaristi More Karvonen ja käyntiin lähti toinen Purplen 80-luvun ihanuus Gypsy´s Kiss. Henric ja More soittivat rinnatusten ja meno oli mahtava! Oma vaikutuksensa loistotunnelmiin oli sillä, että en ole kuullut Gypsy´s Kissiä turhan monta kertaa lavalla – jos kertaakaan, joten nautin siitä täysin siemauksin.

Blom toivotti omalta osaltaan hyvää yötä kaikille, mutta soitto jatkui. Vuorossa oli kitaravoittoinen instrumentaali, Rainbow-balladi Maybe Next Time, jossa More soitti mukana.

More poistui kuvioista Next Timen jälkeen ja Tiura palasi solistiksi.
Bändi purjehti nyt hieman tuntemattomammille vesille, sillä yksi ja
toinen yleisön joukossa ei tunnistanut kahta seuraavaa kappaletta.
(Juutilaisen Hannu informoi myöhemmin, että kyseessä olivat Why Didn´t Rosemary ja Blind, jotka molemmat löytyvät Purplen kolmannelta albumilta, bändin mukaisesti nimetyltä lp:ltä Deep Purple (1969).

Why Didn´t Rosemary oli keskitempoinen, hakkaava rokki, jonka
loppuvaiheessa kuultiin Henric Blomqvistin kitaran ja Sven Wannäsin kosketinsoittimien Blackmore-Lord-tyylistä vuoropuhelua. Rosemaryä seuranneessa Blindissa pääsivät kosketinsoittimet erottumaan parhaiten. (Keikan jälkeisen levyjen kuuntelun yhteydessä olen havainnut molemmat täysin toimiviksi kappaleiksi, mutta Purplen laaja tuotanto huomioiden käy väkisinkin niin, että vähemmälle kuuntelulle jääneen älppärin kappaleet jäävät paitsioon eikä niitä tunnista keikalla automaattisesti.)

En tosiaan tunnistanut kumpaakaan noista kappaleista, vaikka Deep
Purple-lp löytyy levyhyllystäni. Vaan enpä ollut ainoa sellainen
tapaus, sillä takanani seissyt mies totesi Blindin aikana kaverilleen,
että “soittaako ne nyt jotain omaa (kun näitä biisejä ei tunnista).”

Tiura poistui Blindin jälkeen ja lavalle astui illan päävieras, Doogie
White, joka oli nähty lavalla jo Rock Roosterin aikana. Nyt Doogie
kuitenkin tuli lavalle ollakseen siellä koko jäljellä olevan setin.
Whitesnake-paita oli vaihtunut tauon aikana toisenlaiseen paitaan.
Musta nahkatakki täydensi kokonaisuuden.

Doogie ei käynyt heti käsiksi musiikkiin, vaan jutteli ensin niitä
näitä. Ymmärtääkseni hän kyseli toivekappaleita ja tiedusteli, meneekö balladi. Myös Blackmoren 70-vuotispäivä tuli puheeksi, sillä Doogie totesi ihmettelevän näköisenä: “En voi uskoa, että hän on jo 70.”

Kun soitto vihdoin alkoi, alusti Doogie sitä sanomalla: “Otetaan
jotain, jota esitin Jon Lordin kanssa.” Siitä käynnistyi jämerästi
soinut Perfect Strangers, jonka alussa Doogie lietsoi yhteistaputusta. Olen hehkuttanut tämän kappaleen tehoa ja jykevyyttä monessa konserttiselostuksessa, mutta ei auta kuin todeta sama tämänkin kokoonpanon soitosta: Perfect Strangers jyrää kaiken pois tieltään. Varsinkin urkujen jyrinä korostuu, joten vasemmassa takakulmassa soittava Wannäs oli tärkeässä tehtävässä. Yleisön kädet löivät tahdissa ylös, kun Doogie lauloi: “We must remain perfect strangers, hei, hei, hei…” Vaikuttavin hetki siihen mennessä? Taisi muuten olla eikä se johtunut siitä, että Doogie oli lavalla, vaan miten bändi soitti.

Doogie osoittautui sympaattiseksi kaveriksi, joka jutteli mielellään
pitkiäkin aikoja kappaleiden välillä eikä kiirehtinyt heti biisistä
toiseen. Hän kertoi illan mittaan monta kappaleiden syntyhistoriaan
tai johonkin projektiin liittynyttä juttua, joita asialle omistautunut
yleisö kuuntelee mielellään. Selväksi tuli, että Doogie on uransa
aikana työskennellyt monen tahon kanssa. (Tässä tekstissä ei ole
mainintaa jokaisesta asiasta, joista hän kertoi.)

“Joskus minua kysytään eri projekteihin. Minulle soitettiin eräänä
aamuna Saksasta…..jossa oli Demon´s Eye-niminen bändi. Teimme
lopulta yhdessä kaksi albumia.” Tuo oli sopiva johdatus
Fireball-raitaan Demon´s Eye, joka oli jo toinen peräkkäinen täyosuma! Wannäsin urku keinutti soittoa mukavasti, koska hallitseva urkusoundi kuului niin hyvin muun soiton yli. Muunkin bändin soitto kulki ja Doogie eläytyi hommaan liikehdinnällä sekä soittamalla lopussa molemmin käsin mielikuvitusurkuja. Ihmekös tuo, koska urkusoundi oli juuri tässä niin nautittavaa kuultavaa. “Like the demon´s eye!”

Kahden hienosti menneen vedon jälkeen Doogie teki taas menneisyyttään koskevan tunnustuksen: “Minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta (soft spot) Helsingille, koska ensimmäinen Rainbow-show (jossa esiinnyin) oli Kulttuuritalolla. Oliko kukaan teistä siellä?” Nostin käteni, minkä lisäksi salissa kohosi jonkin verran käsiä, mutta ei niin paljoa kuin odotin. (Sinänsä mukava huomata, että porukka ei ryntää joukolla valehtelemaan, että kyllä, kyllä, oltiin siellä kaikki.)

Doogie puhui muutakin asiaan liittyvää ja mainitsi Strangers In Us
All-albumin saamista kulta- ja platinalevyistä. Juttutuokio päättyi
sanoihin: “Tämä on siltä levyltä”, jota seurasi kyseisen albumin
avausraita Wolf To The Moon. Soitto kulki jälleen hyvin ja Wolf To The Moon vei helposti mukanaan. Doogie ei pelkästään laulanut, vaan “teki Dickinsonit” ojentamalla kädet ja kohottamalla niitä pikku hiljaa ylemmäs, jolloin yleisön huuto saatiin voimistumaan. Doogie oli tyytyväinen yleisön huudon voimaan. Minä puolestani olin tyytyväinen siitä, että sain muistutuksen siitä, kuinka tehokas kappale tämäkin on.

Vuorossa oli taas pitkähkö puheosuus, jonka Doogie puhui rennosti ja vapautuneesti: “Olen ollut hyvin onnekas (siinä, kenen kanssa olen
saanut soittaa). (Ritchie Blackmoren lisäksi) toinen erinomainen
kitaristi on…Sanoiko joku Michael Schenkerin nimen?”

Kävi myös ilmi, että jotkut uutiset ehättävät totuuden edelle: “Sain Suomesta sähköpostia. Ehkä sen lähettäjä oli joku Perfect Strangers Of Finlandista. Siinä sanottiin, että sinä teet uuden levyn Rainbown kanssa. Vastasin, että todellako? Kukaan ei koskaan kerro minulle mitään.”

Vuoroon tuli toinen Strangers In Us All-levyn menopala, kun Black
Masquerade iskettiin voimalla liikkeelle. Se vaikutti vielä paremmalta kuin Wolf To The Moon, kulki hyvin ja sai liikettä saliin. Molemmat soivat ihmeen tuoreina, vaikka niilläkin on ikää jo 20 vuotta. Mutta ihmekös tuo, kun oli sellainen ryhmä kk:n kahvoissa kiinni ja vielä alkuperäinen solisti samassa paketissa!

Kahden vauhtinumeron jälkeen oli aika ottaa rauhallisemmin. Doogie sanoi hieman epävarmasti: “Tämä on jotakin, jonka Ritchie kirjoitti Jonille. Uskoisin.” Soimaan lähti balladi, jonka ajaksi Doogie poistui lavalta.

Kappale vaikutti hyvin tutulta, mutta en tunnistanut sitä. Myöhemmän tiedon mukaan se oli (Blackmore´s Nightin levyttämä) Carry On Jon.

Doogie palasi lavalle kauniin ja surumielisen instrumentaalin jälkeen. “Tämä on suosittu kappale. En ole koskaan laulanut tätä.” Kävi myös ilmi, että Doogie ei ollut kuullut mitään siitä, että Blackmore olisi taas kasaamassa Rainbow-yhtyettä, jossa Doogiekin toimi 90-luvulla. “Kaikki ihmiset täällä sanovat minulle, että Rainbow pistetään taas pystyyn (back together). Onko se totta? Oh my God! Olen ollut niin kiireinen tehdessäni muita asioita, että en ole huomannut (ehtinyt seurata uutisia).”

Doogie mainitsi seuraavan kappaleen olevan yksi parhaita
rock-balladeita, jonka jälkeen kuultiin 80-luvun Rainbow-numero Can´t Let You Go. Osui ja upposi, sillä sitä kuunteli mielikseen. Can´t Let You Go soi reilun popahtavasti, mutta silti voimalla.

Ja sitten oli aika kuulla SE kappale. Doogie totesi lyhyesti: “Let´s
hope there´s a light in the black”, joka kävi samalla kappaleen
esittelystä. Jos pitäisi nimetä yksi Rainbow-kappale, niin minulle se
on A Light In The Black, koska Rising-albumin aikaisen
Rainbow-kokoonpanon levytys teki 70-luvulla lähtemättömän vaikutuksen. Soiton ohella siitä on kiittäminen erityisesti Ronnie James Dion voimallista laulua.

HBF-Group soitti loistavasti ja Doogie tulkitsi mahtavasti
punavaloissa, jotka olivat vallitseva väri tässä numerossa. Urku
kuului vahvana ja täydensi kokonaisuutta jämerästi. Kerta kaikkiaan
loistava veto koko ryhmältä. Bändi todella loisti ja Doogie ylsi ehkä
keikan parhaaseen tulkintaansa. Mahtava kokonaisuus!

Kovaa kulkeneen järkälemäisen metalliklassikon jälkeen rauhoituttiin vielä kerran, kun Doogie kertoi, miten hän sai kuulla suru-uutisen muutama vuosi sitten. “Olin Argentiinassa, kun kuulin, että Ronnie on kuollut. Sellaisia hetkiä ei unohda.”

Repliikistä käynnistyi kaunis Catch The Rainbow, jossa suosittiin sinivaloa. Sen ajaksi tuli lavalle toinenkin kitaristi (Mauri Savolainen?). Doogie lauloi hienosti ja bändi helli kuulijoilta pehmeillä soundeilla. Vaikuttava, hieno kokonaisuus tämäkin.

Hivelevän kauniin rauhallisemman hetken jälkeen oli aika päättää setti parilla tapporallilla. Kirjaimellisesti, sillä Kill The King käynnisti
tuon loppuravin mahdollisimman tehokkaasti. Soitto iski täysillä ja
kyllä kulki! Todella kulki! Vaikutuksen huomasi soiton päättyessä, kun yleisö puhkesi valtaviin huutoaplodeihin, minkä ohessa joku lähelläni ollut huusi “jumalauta”, joka oli erityinen kunnianosoitus esittäjiä kohtaan. Kill The King ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan, vaikka kuningasta on tapettu kohta 40 vuoden ajan.

Doogie rauhoittui taas hetkeksi kertomaan tarinaa seuraavasta
numerosta: “Tämä levytettiin Massachusettsissa olevassa studiossa.
Olin laulanut sitä tuntikausia eikä siitä ollut tullut paskaakaan.
Yhtäkkiä päälleni alkoi tulla vettä. Ritchie ampui minua
vesipistoolilla ja sanoi, että laula se vielä kerran. Seuraava otto
päätyi levylle.”

Alustus pohjusti kovaa kulkenutta, varsin mahtipontista Stranger In Us All-levyn kappaletta Hall Of The Mountain King, jonka yhteydessä saatiin aikaan myös Doogien johtamaa yhteistaputusta. Soitto kulki menevästi, mutta nopeutui entisestään lopussa, joten vauhtia riitti. Tämä ei kuitenkaan tehnyt samanlaista vaikutusta kuin Kill The King, mutta hieno hetki se silti oli.

Hall Of The Mountain King osoittautui myös varsinaisen setin
päätökseksi, sillä soittajat alkoivat Doogien keralla tehdä lähtöä.
Doogie jätti jäähyväisiä kiireettömästi: “Kiitos kaikille.
Kiitos niin paljon. Oli todella suurenmoista. Kiitos, kun kutsuitte
minut. Onnea, Ritchie!”

Lava tyhjeni joksikin aikaa, jolloin oli aikaa todeta, että kaikesta
huolimatta yleisö oli vähentynyt siitä, mitä se oli parhaimmillaan
ollut. Salissa oli toki paljon väkeä, mutta se ei ollut niin täysi
kuin aikaisemmin illalla. Kello oli tuolloin jo vartin yli yhden,
joten sillä saattoi olla osuutta väen vähenemiseen.

“We want more”-huudot kutsuivat esiintyjiä takaisin, joten lavalle
alkoi tulla ryhmää enemmänkin. Muodostui sekakokoonpano, jossa oli sekä Rock Roosterin, että HBF-Groupin miehiä. Bassossa oli
Martikainen, rummuissa Auvinen. Ensimmäisenä ylimääräisenä soi Jari Tiuran laulama Heaven And Hell, joka pidettiin kohtuupituisena eikä sitä venytelty.

Mielessä kävi kysymys siitä, miksi Black Sabbathin Heaven And Hell
soitettiin Blackmorelle omistetussa illassa. Siksikö, että Blackmoren
kanssa Rainbowssa vaikuttanut Ronnie Dio oli säveltämässä ja
levyttämässä sitä?

Seuraavasta kappaleesta ei taatusti tarvinnut kysellä, miksi se soitetaan. Illan vihoviimeisenä numeron kuultiin Smoke On The Water, jonka aikana lavalla taisivat olla Violet Moonin jäseniä myöten kaikki illan aikana soittaneet kokoonpanot ja jokainen vahvistus. Käytännön syistä kaikki eivät voineet tuolloin soittaa, mutta kaikki kolme kitaristia Karvonen – Savolainen – Blomqvist vetivät yhtenä miehenä Smoken riffiä. Tommy O tulkitsi tuota klassikkoa samalla, kun muu esiintyjäkaarti liikehti lavalla kuka
mitenkin, mikäli soittajan pesti ei ollut sattunut omalle kohdalle.

Soitto hiljeni puoli kahdelta, joten HBF-Groupin osuus kesti peräti
kaksi tuntia 10 minuuttia. Melkoinen rupeama, mistä kiitokset
bändille! Ei ihme, että kaikki eivät jaksaneet olla paikalla loppuun saakka.

Olihan varsinainen musiikki-ilta ja todella hieno tapa osoittaa
kunnioitusta Ritchie Blackmoren 70-vuotissynttäreitä kohtaan. Vaikka tiedän suomalaismuusikoiden kyvyt, niin siitä huolimatta yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka hienosti soitto kulkee näillä tribuuttikeikoilla.

Ennemmin tai myöhemmin tulee päivä, jolloin Deep Purplessa ei enää ole jäljellä ketään klassisen kauden miestä eikä Blackmore esiinny omissa kokoonpanoissaan. Onneksi meillä on silloin miehiä, jotka muodostavat HBF-Groupin ja Rock Roosterin kaltaisia ryhmiä, jotka pystyvät toteuttamaan Purple & Rainbow-klassikot näin tasokkaasti.

Rock Roosterin osuuden aikana mieleeni tuli, että onko siellä lavalla
Blackmore – Lord – Hughes – Paice, kun soitto kulki ihan Made In
Europen meiningiltä. HBF-Groupia voi kehua samaan tapaan, koska
mainioista kappaleista sai nauttia riippumatta siitä, oliko
käsittelyssä Rainbown vai Deep Purplen tuotanto. Eihän tässä ole
hätäpäivää!

Sekä Rock Roosterin, että HBF-Groupin rumpaleista täytyy mainita,
että, Hannu Auvinen ja Janne Manninen Mika Paananen soittivat yhtä vähäeleisesti kuin Ian Paice. Eivät välttämättä hänestä mallia ottaen, mutta Paicen kädet eivät heilu laajoissa kaarissa ympäriinsä eikä hän iske rumpuja olan takaa kaikin voimin, vaan laatuluokan soitto hoituu vähäeleisemmin, “pienemmillä liikkeillä”. Siltä se nimittäin näytti, kun katsoi Auvisen ja Mannisen Paanasen rumputyötä. Mannisella Paanasella oli lisäksi hymy herkässä, mikä ei ole moite.

HBF-Groupin basisti Jonas Kuhlberg hoiti hommansa taustalla oikeassa laidassa pitämättä pahemmin meteliä itsestään, mutta soittamalla jämptisti. Niinhän se Ozzykin totesi No Rest For The Wicked-kiertueen aikoina, että basisti on bändin selkäranka. Kuten myös Kari Martikaisen tapauksessa Rock Roosterin puolella.

Henrik Blomqvist taituroi kitarastaan korvia hivelevän hienoja
kuvioita ja taustalla kosketinsoittimien takana seissyt Sven Wannäs
oli varmanäppinen, monipuolinen urkuri. Nämä kaverit osaavat hommansa!

Doogie oli sympaattinen heppu, jonka ääni oli todella hyvässä
kunnossa. Hauskat välispiikit ja tarinat levytys- ym. kokemuksista
värittävät iltaa mukavasti. Lisäksi saimme huomata, että Doogie ei
ollut vielä kuullut uutisia Rainbown uudelleen kasaamisesta, vaan hän sai tiedon henkilökohtaisesti Tietotoimisto PSOFin jäseniltä.

HBF-Groupin kappalevalikoima oli oikeastaan vielä parempi kuin Rock Roosterilla, koska yllättävämpiä vetoja riitti. Omalta kohdaltani voin kiittää HBF-Groupia siitä, että se auttoi minua löytämään uudelleen Purplen kolmannen albumin soittamalla siltä kappaleet Blind ja Why Didn´t Rosemary.

Totuuden nimessä suurimmat järistykset aiheuttivat kuitenkin sellaiset vanhat tutut kuin Dead Or Alive, Gypsy´s Kiss, Perfect Strangers ja Demon´s Eye, sekä ne kaikkein kovimmat revittelyt Spotlight Kid, A Light In The Black ja Kill The King. “Encore one more time for the ghosts of the past in your mind!” Can´t let you go!

Oli myös mukava kuulla pitkästä aikaa livenä useampi kappale Stranger In Us All-levyltä ja päästä viittaamaan, kun Doogie kyseli, ketkä olivat paikalla, kun hän veti ensimmäisen keikkansa Rainbown riveissä Kulttuuritalolla (vuonna1995).

Yksi ennakkotiedoissa mainittu vieras jäi puuttumaan joukosta. Ben
Granfeltille oli sattunut jokin haaveri, jonka yhteydessä hän oli
kuuleman mukaan telonut kätensä eikä voinut siksi osallistua
musisointiin.

Suurkiitos kaikille järjestelyissä mukana olleille, esiintyjille ynnä
tietenkin yleisölle, joka osoitti olevansa hengessä mukana. Pääsylipun kohtuulliseen hintaan nähden saimme kokea noin 4,5 tuntia hienosti kulkenutta mielimusiikkiamme livenä. Suurella sydämellä soitettuna ja laulettuna.

Kaiken Tavastialla 29.5.2015 koetun voisi tiivistää PSOFin
puuhamiehiin kuuluvan Jari Kaikkosen repliikkiin, kun hän keräili
salista kiinteitä kameroita tilaisuuden päätteeksi: “Meillä on niin
kova taso”, jolla Jari tarkoitti erityisesti PSOFilaisbändien
soittotaitoa ja yleistä asennoitumista koko hommaan. Hyvin sanottu!

Kari Huhta, syyskuussa 2015